Elämme outoja aikoja. Esikoinen lakkasi nukkumasta päiväunet, kun kuopus syntyi eli 2 v 1 kk ikäisenä. Siitä saakka hän on sinnitellyt lähestulokoon päikkäreittä, mitä nyt sattumanvaraisesti on autoon nukahtanut.
Nyt tyttö on alkanut nukahtamaan rattaisiin iltapäivisin. Nukahtaa myös kesken Ryhmä Hau -dvd:n, mikä on jo hiukan outoa. Ehkä se on tämä pimeys, ehkä hänellä on kasvukausi, en tiedä, mutta kovasti tuntuu väsyttävän.
Kuopuksen unikoulu ei oikeastaan ehtinyt edes alkaa, kun hän rupesi nukahtamaan, kuin taikaiskusta ja nukkumaan täysiä öitä. Väli-itkuja toki on välillä tullut, mutta ne menevät ohi, kun niihin ei reagoi. Sen jälkeen, kun tissipuraisun jälkeen väsyneenä kimmastuin ja laitoin pojan päiväunille päättäen, että huutakoon ilkiö sängyssään minun puolestani vaikka iltaan saakka (huutoa kesti 20 minuuttia), ovat nukahtamis/nukkumisasiat menneet helpoksi. Ei ole tainnut nukahtaminen kestää kertaakaan yli 5 minuuttia, olivat kyseessä sitten päivä- tai yöunet (koputan puuta). Aika taisi olla juuri oikea itsenäiseen nukahtamiseen. Muistan, että esikoinen rupesi myös nukkumaan täysiä öitä vuoden ikäisenä ja tähän luotin myös kuopuksen kohdalla. Toki rupesi usko asiaan menemään, mitä lähemmäs vuoden ikää tultiin, kun yöt olivat kerta kaikkiaan mahdottomia. Oli väliaikaista tai ei, nyt nautin tästä tilanteesta yö kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti